Remonttikohteessa asustelu vaatii välillä valiumia tai viilipyttyyttä. Puoliksi revityn seinän, ovettoman vessan tai pihassa räjähtäneen pommin ei saa antaa häiritä leikkejä, kokkaamista tai etenkään mielenrauhaa. Remontille ja omalle sitku-sitku-sitku -asenteelleni keskeneräisyys, suunnitteluvaiheet ja sähkärin odottelu tekevät hyvää. Vain asumalla ja fiilistelemällä selviää, mitä valintoja esimerkiksi lämmityksen tai pihapuiden kanssa kannattaa tehdä. Valinnan vapaus vie aikaa. Maltti on tärkeä kämppis kodissamme.
Mutta joskus Maltti on raskas tyyppi! Yleensä pinna napsahtaa _pieniin_ viikkoja jumittaneisiin tämä-juttu-pitää-tehdä-projekteihin, joita en itse osaa hoitaa. Puoliksi piikattu seinä ei murra zen-tilaani, mutta vessasta puuttuva ruuvi aiheuttaa aivosärön. Hakkuutyömaa pihassa ei korvenna sieluani, mutta kenottava portin tolppa häiritsee. Hipin selitys pikkujumeihin on, emmie tiiä, missä se on. Emmie tiiä, miten se tehhää. Ei tätä saa irti, ei tätä pysty tekkeen, ei se onnistu, ei voi tehhä.
Yleensä Hippi osaa tietysti tehdä (piikkaamalla) kaiken, mutta jos vastassa on totaalinen emmie ossaa, ei voi tehhä! -ongelma, on ladattava kovat piippuun: kiristää rakkaimmilla. Kiristäessäni Hippiä jalkapallon pelaamisella tai katsomisella, paikalle saapuu mystinen piikkausfakiiri, joka jättää ihmemiehet ja remonttireiskat varjoonsa.
Puu, jota ei aikaisemmin voinut kaataa rikkomatta naapurin aitaa, katoaa illan aikana jälkeäkään jättämättä. Porraskaiteet, joita ei saanut kuukauteen ilman rautaleikkuria irti, hävisivät nekin mystisesti ilman työkaluja matsin katsomisen painaessa vaakakupissa. Savupiipussa jumittanut betonimöhkäle poistui ollessani töissä kun Hipin oli päästävä iltapäivällä pelaamaan. Huhu kertoo kattomme läheisyydessä leijailleesta pitkätukkaisesta kattokassisesta, jonka propelli kuulosti piikkauskoneen pörinältä. Listat, joita ei ole olemassa, ilmestyivät viikonloppuna oven pieliin.
Kun yläkerran kylppärin vetolaatikot olivat viikkoja asentamatta ruuvien ollessa hukassa, uhkasin pahimmalla: ei siinä, mennään käymään... Ikeassa? Hippi kohotti säpsähtäen kulmiaan. Tiesin hetkessä menneeni liian pitkälle, lyöneeni erätauolla vyön alle. Pettyneenä Hippi kysyi, miten siellä Ikeassa ollaan, emmie ossaa liikkua siellä. Tullessani töistä kotiin, sopivat ruuvit olivat piikkausfakiirin laserkatseella löytyneet kolmikerroksisesta heinäkasastamme ja vetolaatikoiden kiskot olivat paikoillaan. En koskaan toistanut ruotsalaisen sisustusjätin nimeä.
Mystisen piikkausfakiiri-kattokassisen yliluonnollisista rempoista liikkuu Nekalassa huhuja, mutta kukaan ei koskaan ole tavannut silmästä silmään takkuisen tukan alle kätkeytyvää pihavaahteroissa hyppivää sankaria.
Nyt kun löytämämme vanhan portin tolpat ovat pihamme sisääntulossa vinksin vonksin, kutsun yöllä kolmesti urbaanilegendojen myyttiä. Jos ketään ei näy, motkotan kylpytakissani (koska kaikilla kärttyisillä nalkutusmuijilla on aina kauhtunut aamutakki ja paplarit) sää et sitten mee pelaan, jos ei noita tolppia ei muka saa tuolta ojasta.
Eikä vuosien aikana maan sisään painuneella betonilla ole mitään mahdollisuuksia vastustajansa edessä.