Liekö se sitten syksy joka salakavalasti väsyttää vai mikä, kun aloin menneitä muistelemaan. Miten erilaista elämä ennen lasta olikaan.
Olimme viikonloppuna aivan parhaiden tyyppien häissä. Sellaisissa rennoissa, ilman mitään pönötystä, joissa puheet naurattivat, musiikkiesitykset herkistivät, viini virtasi, ruoka oli hyvää ja kotimaista, soitto soi ja nauru raikui.
Häät olivat iloksemme (?) myös lapsiystävälliset, muutoinhan emme olisi lainkaan edes mukaan päässeet. Paikalla ei sinänsä ollut mitään erillistä lasten viihdytystä, mutta jo huone, jossa sai piirtää, oli melkoinen menestys. Ja tietenkin ne muut lapset.
Käytin tilaisuutta häikälemättä hvyäkseni ja annoin surutta jokaisen vieraan vanhemman pistää omaakin lastani ojennukseen. Oli hauskaa olla sen kaikista häistä aina löytyvän söpön pienen tytön äiti. Tanssia Saarenmaan valssia kolmistaan.
Mutta se prosessi, millä kolmihenkinen perhe hoidetaan kunnialla ja lähes ajoissa häihin, huhhuh! Ennenmaailman aikaan = ennen lasta sitä saattoi kavereiden hääpäivän aamuna mennä suihkuun, laittaa rullat hiuksiin, juoda kahvinsa rauhassa, käydä ehkä lounaalla ja etkoilemassa jossain muiden vieraiden kanssa. Nyt sitä herää aamulla varhain vain päästäkseen tekemään seuraavan viikon ruokaostokset, päästäkseen sitten tekemään lounasta päästäkseen sitten nukuttamaan yhtä piiperopaaperopatikkajalkaa päästäkseen sitten ajoissa lähtemään. Ja meillä oli vielä bonussektori:
Hääpari oli toivonut mahdollisimman monen häävieraan lahjan ostamisen sijaan osallistuvan kakkukatselmukseen. Mekin tietenkin into piukassa ilmoittauduimme heti mukaan kutsun saavuttua, ja minä vielä ohjeistin siippaa sitten osallistumaan parhaalla osaamallaan tavalla, eli olemalla lapsenvahti kun itse hääräisin keittiössä.
Kas kummaa, miekkoselle ilmestyi edellisenä iltana iltameno, joten en kiusallanikaan alkanut nukuttamisen jälkeen enää sähkövatkaimella pärryyttämään. Leipominen suoritettiin siis h-hetken aamuna, ennen ruokaostoksia.
Koska koristelusta ja täytteistä ei sen enempää oltu ehditty puhua semminkuin kuin paremmin ottamaan selvää, sävellettiin nekin siinä samassa kauppareissuvauhdissa.
Tylleröinen, joka tajusi että jotain erikoista on vireillä, luonnollisesti kieltäytyi päiväunista, söi kaksin käsin sokerimassaa ja repi alas kaiken mahdollisen, minkä käsiinsä sai.
Mies huolehti ennen kaikkea omasta lounaastaan. Ja minä täytin, vatkasin, murskasin, tiristelin, kaulin, nostelin, mittasin ja vaahdotin.
Mies taiteili Eiffeltornin.
Lopullinen tekele ensimmäisen palan ottamisen jälkeen.
Ensimmäistä kertaa pelasin sokerimassan kanssa. Pakko sanoa, että tunnen hienoista ylpeyttä. Aika hyvä suoritus paria tuntia ennen lähtöä.
Kakkuja oli vaikka kuinka, alla näytteitä muista paikalle osuneista kaunottarista.
Kuvassa myös voittoisa suklaaperhos-kakku.
Näppärästi olin unohtanut (tai en kutsua ollut niin pitkälle edes lukenut), että lahjomattoman raadin valitsemat parhaat tuotokset palkittaisiin. Pokkasimme toiseksi tulleen palkinnon, ankkuri-muotin, uskollisuuden symbolin.
Kaikesta tästä selviydyttyämme olin väsynyt kuin vanha riepu, ja huolimatta siitä, että olisi ollut oma vuoroni lähteä jatkoille, lähdimme kaikki kotiin vartin vailla kymmenen.
Jatkot sitten kun olemme eläkkeellä.