Siskoni halusi kansalaisopiston järjestämälle sieniretkelle. Sinne sitten ilmoittauduttiin ja eilen vietettiin nelisen tuntia metsässä.
Kärpässieni on myrkyllinen, tämän tiesin jo ennen kurssia :)
Ensimmäinen tunti kului siihen, että vetäjä kertoi sienistä, hän esitteli eri lajeja (sellaisia aloittelijoille hyviä ruokasieniä) ja tietenkin ne kaikista myrkyllisimmät sienet, mitä ei saa missään nimessä syödä. Jutustelu oli aika rönsyilevää ja minulta kyllä katosi jossain vaiheessa mielenkiinto. Sen huomasi sitten metsässä, kun ensimmäisien joukossa olin noukkinut pussiini myrkkysienen. Opin kuitenkin, että sieniä on olemassa vaikka mitä; orakkaita, lampaankääpiä, suppilovahveroita, kanttarelleja, rouskuja... Ja Suomessa kasvaa kuulemma villinä herkkusieniä!
Tein kuvankäsittelyapplikaatiolla itelleni muistilappuja sienistä.
Sitten vihdoin päästiin asiaan, eli mentiin sinne metsään! Noukin innoissani sieniä tajuamatta mitä ne oli. Onneksi kävin aika nopeasti kurssin vetäjän luona tarkistuttamassa saaliini. Sainkin tärkeän opetuksen: tarkistitko jokaisesta sienestä, että heltoista tulee valkoista maitiaisnestettä? En. Niinpä, se oli se myrkkysieni. Pois pois äkkiä.
Seuraavassa keräyspisteessä olinkin maltillisempi, mietin tunnistinko sientä ennen kuin poimin sen. Tein tarvittavia kokeita tunnistaakseni sienet ja vasta sitten se sai luvan mennä pussiin. Sieniä tuli vähemmän, mutta laadukkaampia (ja syötävämpiä). Opin tunnistamaan missä kasvaa suppilovahvero. Eräs kurssilainen hihkaisi innoissaan löytäessään suppiksia, joten kysyin kohteliaasti saisinko tulla katsomaan miltä ne näyttävät ja millaisista paikoista niitä löytyy. Sitten olikin helppo mennä kauemmas ja etsiä niitä itse. Kiitos sinä tuntematon sienikurssilainen. (Tai no helppo ja helppo. Suurennuslasinhan siinä tarvi, että hoksasi sienet korkean sammalen joukosta, osanssihtava varsi helpotti tunnistamista, lakki on ruskea).
Inhosin kaikkia, jotka tulivat poimimaan sieniä minun apajilleni. Ei niin vain saa tehdä. Pitäisi pysyä pari metriä kauempana, jos toinen on löytänyt sieniä. Ja sitten ryhmä oli äkkiä kadonnut ympäriltäni. Tiesin missä olin, tiesin miten päästä takaisin polulle, mutta en tiennyt mihin ne muut olivat menneet. Meni siis hetki, yksi puhelu ja paljon huutelua siskon kanssa, että olin siellä missä muutkin. Ja sain motkotuksia siitä, etten pysynyt mukana. Kuulkaas, jos löytää hyvän suppisapajan, niin silloin poimitaan. Kyllä vetäjän pitää huutaa kunnolla, kun vaihdetaan paikkaa eikä vain kadota muiden kanssa. Myöhemmin pidin tiukasti huolta siitä, etten jäänty jälkeen. Moni sieni jäi poimimatta, sillä siirtymät olivat niin nopeita, ettei kerinnyt jäädä noukkimaan. Ehkä nyt olikin tarkoitus käydä katsomassa minkälaisista paikoista mitäkin sieniä löytyy, eikä varsinaisesti kerätä sitä syksyn satoa..
Muut ryhmän jäsenet ystävällisesti aukoivat minulle päätä siitä, etten eksyisi enää. Sisko aikoi laittaa minut talutushihnaan. Kummasti meistä tuli siellä metsässä ryhmä. Juteltiin keskenään ja ihan tällainen ujonlainen tyyppikin viihtyi. Kyllä se on se metsä varmaan mikä suomalaisen avaa. Oli kiva retki ja sain vähän liikuntaakin flunssaviikon jälkeen.
Ainoa, että tällaiselle tyhmeliinille olisi pitänyt olla jatkokurssi "Näin käsittelet sienesi" heti tuon metsäreissun perään. Enhän minä enää illalla muistanut, mitä niille piti tehdä. Tai ei se puhdista, paloittele ja ryöppää 8 min. ollutkaan niin helppoa yksin kotona. Sieniä piti myös maistaa, ennen kuin laittoi ruokaan. No, minä maistoin sitä ryöppäämätöntä sientä ja soitin välittömästi äidille, että täytyykö minun tosiaan käsitellä ja ryöpätä noin pahanmakuisia sieniä? Äiti nauroi uusavuttomalle lapselleen vedet silmissä ja kertoi, että niitä olisi pitänyt maistaa vasta keittämisen jälkeen.
Mitä jäi käteen? Sienessä oli kiva olla, mutta veisin sienet mielelläni jollekin käsiteltäväksi. Opin pari kivaa sientä, jotka piti vain puhdistaa ja laittaa pannulle. Tein eilen tattimunakasta ja tänään sekasienimunakasta, jossa oli lampaankääpää, keltaorakasta, suppilovahveroa ja kehnäsientä (kuulkaas oon oppinut monta eri sientä!).
Ensi syksynä haluan löytää ihmisen, joka opettaa mua kädestä pitäen, että mitä niille sienille pitää tehdä kotona. Harmillista, että kurssi oli näin myöhään, kun tattiaika on jo ohi ja pian yöpakkaset tulevat viemään loputkin metsän sadosta.. Mutta matka kohti sienimetsiä on nyt alkanut!