Myönnetään: omistan enemmän syystakkeja kuin heijastimia. En millään ehdi, muista, taikka jaksa vaihdella heijastimien paikkoja eteisessä, kun useimmiten perillä pitäisi olla jo.
Erään perinteisen aamuhässäkän jälkimainingeissa mietiskelin, mikä avuksi akuuttiin heijastindilemmaan. Miten ihminen, joka vaihtaa päivittäin takkia ja/tai laukkua, voi ilman hermoromahdusta varmistaa, että näkyisi edes joten kuten? Varsinkin, kun kyseessä on nainen kokomustissa.
Mikä on asia, joka näkyy ja kulkee mukana päivittäin? Juttu, joka on (halusin tai en) erottamaton osa suomalaista katukuvaa; bussipysäkeillä norkoillessa, kadun vilinässä, treffipaikalle juostessa. Se pieni valoa hohkaava väline, joka luo turvallisuudentunnetta hiljaisella sivukujalla iltamyöhään. Pienen todennäköisyyslaskennan jälkeen tulin siihen tulokseen, että se ei ole heijastin. Se on puhelin.
Miksi en ole keksinyt tätä aikaisemmin?
Hommaan tarvitset arkin liimattavaa heijastinkangasta (löytyy nappi- ja kangaskaupoista), ylimääräiset kuoret ja piirun verran kärsivällisyyttä.
Sitten piirtelemään. Ole armollinen itsellesi, ei se ole niin justiinsa. Kannattaa kuitenkin aloittaa piirtely arkin reunasta, ja jättää muutama milli kääntövaraa jokaiselle sivulle. Kameralle tarkoitettu reikä kannattaa leikata mattoveitsellä. Muista painaa veitsellä reippaasti, että myös kangas irtoaa. Arkkiin jäävästä pitkästä suikaleesta saa leikattua sopivat palat puhelimen sivuille.
Päällystämäni kuoret olivat silikoniset, ja niitä oli varsin helppo työstää. Kamerareiän vuoksi tarran asettelu vaatii hieman sommittelua ja pitkäjänteisyyttä; arkki kannattaa liimata paikalleen vähän kerrallaan, ilmakuplien välttämiseksi.
Kun arkki on aseteltu ja ilmakuplat häädetty, käännä ylimääräiset millit sivuille ja liimaa sivuja varten leikatut suikaleet kiinni.
Homma oli sen verran hauskaa ja simppeliä, että jäi vähän sellainen mitäs seuraavaksi-fiilis. Kunnes tajusin. Pyöräilykypärä.
Vuoden innovaatiopalkintoa odotellen,
Laura