Moi!
Säät alkavat olla melko syksyiset! Mukavan kirpeän raikasta ja aurinkoista ollut pari päivää. Ennusteen mukaan ensi viikollakin jatkuu. Paikallisten mukaan tämä syksy on ollut poikkeuksellisen hyvä kelien puolesta. Kovasti etelä-eurooppalaiset kaverit toivoisivat tänne lunta, mutta tuskin Atlantin lämmön takia hankia tänne saadaan. Kävin lenkillä kuten monet muut tässä säässä ja pienen puistikon, yhden pikku puun oksat olivat täynnä lapsia, kuin pihlajanmarjoja. Hauska näky! Tuntuu, että täällä muksut kiipeilevät vapaasti puissa vaikka päiväkoti aikana. Puut ovat aina täynnä lapsia, jos lähellä on päiväkoti tai alakoulu. Suomessa niissä muutamassa päiväkodissa, joissa olen työskennellyt pari päivää tai monta kuukautta, kaikenlainen kiipeily on yleensä ollut kiellettyä.Varmaan "kenellä on vastuu jos lapsi putoaa"- paniikin lisäksi, olemassa on jokin EU-direktiivi, tätäkin säätämään... Norjaa eivät meidän unionin mäkätykset määrää. Kaikki päiväkodit myös tuntuvat olevan ulkoilmapäiväkoteja, heijastinliivit päällä pyöritään pitkin kukkuloita ja pusikoita. Ei ihme, että paikalliset ovat hyvässä kunnossa, kun lapsesta asti kuljetaan pitkiä matkoja jalan, pelkästään jo päiväkodissa.
Viime viikonloppuna kuljimme kaveriporukalla pitkiä matkoja jalan, kun taivalsimme muutaman tunnin verran Romarheimin bussipysäkiltä Kalvedalshytten tuvalle. Lähdimme perjantaina klo 8 bussilla ja noin puoli 10 aloimme talsia kohti mökkiä, joka on Norjalaisen retkeilyjärjestön "ylläpitämä". Matkaan meitä lähti 14, mutta lounaspaussin paikkeilla, kaksi oli jättäytynyt jälkeen. Retkeilyn-jumala ja retken suunnittelija kanadalainen Garth oli kulkenut perässä heidän kanssaan ja toi taukopaikalle viestin, että nuo kaksi Puolan vierasta kääntyisivät takaisin. Olosuhteet eivät olleet vaikeat, mutta haastavat - oli todella märkää ja polut olivat kivikkoisia ja kalliot paikoin jäässä. Valitettavasti parin päivän vaellusretkissä on jokseenkin kyse välineurheilusta ja esimerkiksi tuo retki oli vaikea, jopa vaarallinen ilman kunnon kenkiä, jotka kestivät vettä ja pitivät liukkaallakin. Myöskään kahden päivän tavaroiden kantaminen ei ole yksinkertaista, jos siihen ei ole tottunut. Ja ennenkaikkea, pelko, muuttaa kaiken kahta hurjemmaksi.
Kuitenkin me 12 jatkoimme matkaa ja pienen harhailun jälkeen pääsimme perille. Mökki, kuten Skålatårnetinkin mökki, oli hyvin varusteltu ja tuvassa oli patjoja, tyynyjä ja peittoja. Vettä sai pihalta pienestä järvestä. Huussi ja polttopuut olivat pihalla vajantapaisessa rakennuksessa ja alhaalta, isommalta järveltä löytyi vene, jos mieli mennä kalastamaan. Sytytimme kaminan ja vedimme suklaata liikaa. Pimeä tuli nopeasti ja ruoan - burritojen - valmistus oli oma spektaakkelinsa. Kaikki oli täydellistä. Ennen tuvan lämpöön nukahtamista, oli ihana makoilla ulkona terassilla makuupussissa, katsella utuisen taivaan tähtiä ja huomata, ettei kuule mitään muuta kuin kevyen tuulenhenkäyksen ympäröivillä vuorilla, sekä toisinaan Leonien naurahtavan jollekin hauskalle päivän sattumukselle. Ainoa, minkä suomalaisena totesin puuttuvan oli sauna. Se olisi tehnyt kaikesta 110 prosenttisesti täydellistä.
Abby, Agnieshka, Leonie ja minä lähdimme jo lauantaina, sillä koulutyöt, muut työt ja kaiken maailman kotikokeet hengittivät, kotoa kirjoituspöydältä asti, niskaan kuin punaisen vaatteen nähnyt härkä. Porhalsimme sellaista vauhtia, ettemme ikinä olisi uskoneet olevamme niin nopeita vuorikävelijöitä. Isot rinkat ja kaikki! Vauhdittaja taisi olla sade, joka hetkittäin yltyi rankaksi. Suihkussa ei ole hauskaa vaeltaa kolmea ja puolta tuntia. Kiljahtelimme riemusta, kun pääsimme hiekkatien alkuun, joka muuttuisi kahden kilometrin päästä autotieksi ja jonka varrella odottaisimme bussia pari tuntia. Erilaisten partiolaulujen, kansanlaulujen ja yleisen itseaiheutetun metelin saattelemina saavuimme vihdoin bussipysäkille. Yritimme tilaisuuden tullen liftata ja vaihdoimme vaatteita kuiviin. Hetken kuluttua päätimme kuitenkin herjetä liftaamasta ennen kuin kaikilla olisi kuivat vaatteet päällä, ilman paitaa lifatatessa voisimme tahattomasti viestittää jotain mitä emme toivoneet - ulvoimme naurusta. Vastapäisen tilan ikkunasta, joku katseli kummastuneena pysäkille päin, tuli kiire vetää hynttyytä niskaan.
Söimme mitä oli jäljellä ja yritimme hyppiä itseämme lämpimiksi. Aurinko alkoi paistaa, Agnieshka löysi puhelimestaan groovia musiikkia ja aloimme jumpata. Abby muisteli lukion kesäkoulun aerobic ja tanssisarjoja, jotka pitivät meidät lämpimänä siihen asti, että löysimme tien vierestä pari rautatankoa, joilla onnistui body pump vaivattomasti. Reisilihakset kasvoivat kaksi senttiä, siinä pari tuntia kyykätessä ja aerobiccaajaa leikkiessä. Joka kymmenes minuutti, kun Norjan suurimmalla valtatiellä, ajoi auto ohi nostimme jonona peukalot pystyyn. Yksi pysähtyi kahden tunnin aikana, mutta valitettavasti tuo iloinen pappa oli menossa väärään suuntaan. Jatkoimme jumppaamista. Lopulta saapui bussi ja nousimme suklaalevyinemme sen matkaan. Kotona valmistimme nälkäämme liian tulista linssikeittoa ja lötköjä juuressipsejä - ne maistuivat mainioilta.
Yritän pienentää Lucin retkeltä napsimia kuvia, jotka eivät nyt mahdu tiedostoon. Hienoja ovat ja kivasti tuovat tunnelman esille - nyt vain ei pysty, huomenna pitää herätä ahkeroimaan ja joogailemaan liian aikaisin. Tuossa alla kuitenkin yksi ottamani kuva lauantaiaamulta, kun lähdimme kulkemaan takaisin. Oli aikaista, kuukaan ei ollut vielä painunut auringon tieltä, tai sadepilvien.
Ihanaa viikkoa. Love & light
