Joulun ensimmäinen piparkakkutalo on tehty. Ja nättihän siitä tuli. Vaaleanpunainen söpöys, ranskanpastillit, hopeahelmet ja kaikki.
Laskin ja suunnittelin itse kaavat joten ylpeys tästä hempeästä Niiskuneidin jouluasunnosta oli sitäkin suurempi.
Vaan koki ylpeys kolauksen kuitenkin hyvin pian.
Sillä talo joutui purkutöiden alle lähes heti harjakaistensa jälkeen. Noin 15 minuutin päästä pystytyksestä rysähti.
Kävi meinaan kuulkaas niin että taikina petti. Petti rakennuttajansa, talon ja sen ylpeyden.
Aion syyttää tästä siis taikinaa. Laktoositonta piparkakkutaikinaa.
Huomasin jo sitä työstäessä sitä raakana että se hajoaa käsiin eikä jousta ollenkaan niin kuin piparitaikina normaalisti. Kuviot eivät kestäneet siirtoa pöydältä pellille ollenkaan joten jouduin kaulimaan ja leikkaamaan osat suoraan leivinpaperilla.
Uuniin ja uunista ulos ne sain ilman sen kummempia ihmettelyitä ja jätin osat jäähtymään päiväksi. Liimatessa osia toisiinsa huomasin jälleen että taikina oli kypsänäkin kovin murenevaa sorttia ja lopullinen totuushan paljastui talon valmistuttua kun käänsin selkäni ja uskaltauduin ulos keittiöstä.
Kuvia tietty (ja onneksi) ehdin näpsästä jo ennen romahdusta. Ja sen toki jälkeen.
Ihan varmuudellahan en voi sanoa johtuiko romahdus tämä taikinasta ja siitä että se oli tällä kertaa laktoositon tavallisen sijaan, vai oliko leipojassa ja kannattavuuslaskelmissa se pääasiallinen vika mutta joulurauhan taatakseni selitän asian itselleni näin.
Mitä olisi joulu ilman yhtä epäonnistunutta piparkakkutaloa. Ei niin mitään. Kyllä tuskan hiki, hermojen menetys ja raivon kyyneleet kun tajuat hukkaan heitetyt raaka-aineet, tunnit ja työn määrän, on ihan omaa luokkaansa nostamaan jouluhengen kattoon.
No sarkasmi sikseen. Tässä yhdistyi kaksi elämän totuutta, epäonnistuminen ja onnistuminen. Ulkoasu tosi jees, lopputulema ei niin tosi jees.
Pointtihan tässä nyt kuitenkin oli se joulupuuhastelu, tuoksut ja piparin syönti.
Ja laktoosittomana se oli maultaan kylläkin parempi ja vatsaa hellivämpi kokemus.