Reilut kaksikymmentä vuotta sitten neuloin äitille raidalliset lapaset. Sen jälkeen ei ole lapaslanka sormia kutitellut, kunnes sain viime viikolla (älkää kysykö mistä, en osaisi vastata, olen äimistynyt) aivan järrrkyyttävän, suorastaan pakottavan tarpeen alkaa neuloa. Siis niin kovan himon, että nukkumaanmenon sijaan kello 2.27 googlailin muistin virkistykseksi neulesanastoa (tämä sivusto muuten eri hyvä kaltaisilleni uudestaan aloittajille: Punomo. Videoita, kuvia ja selkosanaisia ohjeita.)
Kohtausta seuraavan päivän luppohetket käytin penkoessani komeroita ja laatikoita löytääkseni puikot, joita tiesin omistavani ihan kivan nipun männävuosien lapas- ja kaulaliinatehtailulta. En tietenkään löytänyt. Hiki tuli, ja ärsytys, miten muka eivät olleet muiden etäisestikään käsitöihin viittaavien objektien seurassa. Yhden kerän villalankaa sentäs sain saaliikseni.
Sitä seuraavana päivänä pakkasin vauvan kärryihin ja kävelin päättäväisesti reilun kolmen kilometrin päähän inhassa vesisateessa ja viimassa, koska neulomustarve oli jo noussut pakkomielteiselle tasolle. Mukana oli myös tarkat värikoordinaatit eskarilaiselta, siniset tumput ne tulla pitää.
Ja kun viikonloppu saapui, kuului viimein hento sipse upouusista bambupuikoistani. Oikein-nurin-oikein-nurin... Aaaaaah! Jo helepotti!