Elämäni ei ole koskaan koostunut itsestäänselvyyksistä. Olen elänyt aikoja, jolloin jouduin itse olemaan syömättä, jotta lapsille riittäisi ruokaa, jouluna on syöty kanankoipia ja riisiä ja tarpeista on jouduttu tinkimään ihan vain selviytymisen takia. Olen kuitenkin saanut kokea myöskin joulun ihmeen.
Kauan aikaa sitten - vuosia taaksepäin - silloisen kotikuntani Joutsan sotaveteraanit pyysivät minua vetämään pikkujoulujaan. Ei silloin soitettu ja kysytty, vaan saavuttiin henkilökohtaisesti käymään. Iäkäs herra soitti ovikelloa, pyysi anteeksi häiriötä ja lupaa esittää asiansa. Tarjolla olisi leikitystä ja laulatusta ja juontotehtäviä. Suostuin ilomielin,
Pikkujouluilta saapui. Tilaisuus oli oikein kotoisa ja veteraanit olivat iloisella tuulella. Lauloimme yhdessä joululauluja ja kuuntelimme pidettäviä puheita. Minulla oli lapsenvahti kotona, eikä minulla ollut kiire. Normaalisti minulla olisi ollut kiire väkertää jouluruokia ja- paketteja, mutta tuona jouluna vielä viikkoa ennen joulua, minulla ei ollut latiakaan ylimääräistä rahaa - ei siis myöskään lahjoja, eikä ruokia laitettavana, joten jäin varsinaisen juhlan jälkeen istumaan iltaa muutaman veteraanin seuraksi. Ilta sujui sukkelasti veteraanien juttuja kuunnellessa. Kuulin uskomattomia tarinoita sotarintamalta, kokemuksia sotavammasairaalasta ja näytettiin siinä ravintolan pöydän ääressä minulle sekin, miltä kranaatinsirpaleiden aikaansaamat vammat näyttävät vielä kymmenien vuosien jälkeen. Kotiin lähtiessäni veteraanit kysyivät, mitä he olivat minulle velkaa. "Ette yhtään mitään. Minulla on ollut mukava ilta ja te olette jo velkanne maksaneet." Kiepautin kaulahuivin päänympärilleni ja astuin ulos pakkaseen.
Joulu lähestyi uhkaavasti. Koti oli jouluisen näköinen, mutta minulla oli huoli; lasten kummit olivat tuoneet pakettinsa pukinsäkkiin, mutta minulla ei ollut edelleenkään rahaa. Olin saanut jokaiselle lapselleni yhden tärkeän lahjan ostettua, mutta jouluruuat puuttuivat edelleen... Ajattelin soittaa äidilleni, josko hän lainaisi hieman rahaa...Koin itseni täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi.
Koitti aatonaattoaamu ja ovikello soi. Oven takana oli iäkäs pariskunta. Herralla oli sylissään iso pahvilaatikko. "Mihinkäs tämä loota laitetaan?" Hän kysyi. Olin aivan öönä aapisen laidassa. Rouva sanoi, että vie se tuonne keittiön pöydälle ja herra teki työtä käskettyä. Ennenkuin ehdin kysyä, mistä oikein oli kysymys, rouva sanoi:" Sinä et suostunut ottamaan palkkiota pikkujoulujemme vetämisestä, niin me päätimme, että sijoitamme siihen varatut rahat sinun perheeseesi joka tapauksessa. Tässä laatikossa on kaikki, mitä tarvitset perinteiseen joulupöytään. Iloista joulu teille kaikille!"
Laatikossa oli kinkku, kaikki laatikot, riisiä ja sekahedelmiä, rusinoita, perunajauhoja, sokeria, maitoa, leipää, kalaa, perunoita, salaatit, piparkakkuja, karamellejä, kahvia, mehua, lapsille sukkia ja lapasia...ja kirjekuoressa 50 markkaa rahaa - joulupukkia varten.
Minä itkin.
Asiasta munkkiin: Joulun tärkein asia on ilon tuominen. Se on aivan sama, kuinka sen toteuttaa. Minä jäin työttömäksi syksyllä, joten minulla on ilmeisesti liikaa aikaa. Puutarhakeinun kehikko piti siirtää talven alta syrjään, joten ajattelin tarjota sille erilaisen talvielämän havukatoksena. Se on kokenut tässä päivien saatossa muodonmuutoksia, mutta loppupelissä meillä on tuossa kotiristeyksessä jouluinen kyhäelmä, joka selkeästikin toi iloa itse tekijälleen, mutta myös ohikulkijoille. Autot pysähtyvät katsomaan, mitä ihmettä siinä on ja jopa kaupan kassalla tiedettiin, että meidän tien varrella on jokin joulupukki tonottamassa. Olen saanut asian tiimoilta kaksi puhelinsoittoa ja kolme tekstiviestiä. Kaikkien mielestä kyhäelmä on hauska - ja minä olen hullu.:D
Aviomies suostui pitkin hampain ajamaan havuja. Oli nimittäin aivan varma siitä, että jotain idioottia taas tapahtuu. Eli jotain, mitä pitää kollektiivisesti hävetä.:D
Kuskasin salaa tarvikkeet hevostalliin, että sain kasata pukin vartalon rauhassa. Vaikkei nuorimmaiseni (19- wee) edes tiennyt, mitä teen, hän uhkasi ajaa sen auratessa kumoon. Edellyttäen tietenkin, että saisimme joskus lunta!
Asettelin pukille kupeeseen maitotonkan, joka sai aikaiseksi sellaisen efektin, että sahtipitäjän väki ilmeisesti ajatteli meidän pukkimme sammuneen risteykseen.:D
Eli pukki nostettiin pystyyn!:D Ja luntakin satoi sen verran, että sain lumilyhdynkin kasattua. Kuvasta on viisi päivää, lyhdystä ja lumesta ei ole tietoakaan...