Lapsen päiväkodin alku on sujunut hienosti. Niissä päivissä, jotka vietimme muiden vanhempien seurana päiväkodissä liian pienillä tuoleilla istuen ja lapsiamme henkisesti tukien oli jotain suloisen lopullista.
Minun pieni kikkarapääni kiipeää nyt tuon hoitajan syliin, liittyy osaksi jotain muutakin kokonaisuutta kuin meidän perhettämme, sukuamme ja ystäväpiiriämme. Sinne se nyt jäi. Mitenköhän se pärjää?
Tämänkin kuvan vaatteet on nimikoitu
Hyvin on siis pärjännyt. Sydämeni ei ole enää huolesta täysi, olen voinut keskittyä työaikana (lähestulkoon) täysin töihin ja olen nauttinut siitä. Vapaa-aika onkin sitten mennyt nimikoidessa. Päiväkotimaailmaa tuntemattomille selvennyksenä, että toisin kuin aikuisten vaatteisiin, lasten kamppeissa tulee olla lapsen nimi. Ystäväni varoitti minua etukäteen ja suositteli nimikoimaan aivan kaiken. Toinen ystäväni suositteli aloittamaan kuorivaatteista. Ostimme miehen kanssa oikein nimikointiin tarkoitetun kynän ja totesimme sen katastrofaalisen huonoksi useiden pesulappumateriaalien kanssa yhdistettynä. Kun lapsemme vaatteessa oli nimen sijasta musta tuhru päätimme tilata nimikointitarroja ja silitettäviä nimilappuja. Niiden saavuttua vietin vietin tunteja elämästäni nimikoiden paitoja, housuja, kenkiä ja suosikkejani - sukkia.
Ihan loogistahan se on, että kun parikymmentä nappulaa kansoittaa yhtä päiväkotisiipeä ja kaikki on puettu samankokoisiin, -näköisiin ja -merkkisiin vaatteisiin, on niissä pakko olla nimi, ellei haluta ihan vapaan kierron menetelmällä mennä. Mutta tämän projektin ansiosta ei mulla paljon muita kuulumisia olekaan.