Aamut, nuo silmieni viholliset nr.1. Niiden kanssa ei tahtoisi elää, mutta ilman niitä ei oikein pärjää. Miltä ne ovat näyttäneet kohdallani viime aikoina? Pari kertaa seinään törmättyäni, ennen kuin silmäni suostuvat aukeamaan, suurin piirtein sellaiselta kuin alla olevat kuvat kertovat.
Ennen kuin annatte silmienne levätä meikän valojäljennösten parissa pieni selvitys sivulta seitsemän kuvien röpelöisestä laadusta. (Jota kukaan ei olisi edes huomannut ennen tätä valokuvateknologista vallankumousta, jolloin kännyköissä on paremmat kamerat kuin meikän ekassa digipokkarissa. (Niin paisti tietty omassani, jolla nämä on otettu...)) Eli, miksi kiusaan silmiänne näillä kivikaudelta näyttävillä pikselihirviöillä?
Yksinkertaisin syy on se, että olen väliaikaisesti erotettuna niin pienestä pokkarikamerastani kuin isommasta järkkäri-järkäleestäni. Ison järkäleen hankin joskus, kun se liittyi elantoni ansaitsemiseen. Ne hommat loppuivat, kun aloitin tämän viimeisimmän duuniputken, enkä ole siihen kahvakuulaan sen koommin kovin usein kajonnut. Pikku hiljaa tosin on alkanut heijastua verkkokalvoilleni yhä useammin sellaisia tunnelmia, joita haluaisin taas tallentaa myös pysyvämpään visuaaliseen muotoon kuin omaan muistiini. Olisipa sitten jotain, mitä katsella, eikä muistaa, jos joskus hamaassa tulevaisuudessa on siihen aikaa ja varaa. (Itse asiassa varhaisdementia vaivaa jo nyt, enkä tahdo muistaa kaikkia paikkoja, aikoja ja ihmisiä, joita olen viimeisten vuosien aikana tavannut. Tämä blogi toimiikin ennen muuta meikän muistiharjoituksena.)
Niin, mainitsin myös pienen pokkarin. Miksen ole käyttänyt sitä, vaan Nokialaiseni 1MP valotallennusaukkoa? Noh, koska olen siitäkin erossa. En tosin siksi, etten jaksaisi sitä mukanani raahata, vaan koska se on täynnä kuvia vanhojen kirjojen sivuista ja iän ikuisista dokumenteista. Sen purkamiseen tulee menemään sellaista laatuaikaa, johon minulla ei ole hermoja, tai energiaa, tällä hetkellä.
Siinä lyhyet pahoitteluni, jotka olisivat toki voineet olla myös paljon ytimekkäämmät, kuvien rakeisuuden puolesta. Asia koraantuu, niin kuin moni muukin, kunhan pääsen hyppäämään karhukaupunkiin vievään bussiin (jota Porissa kutsumme myös "linkkariksi" johdettuna sanasta "linja-auto") ensi viikolla. Siihen saakka tiedossa näitä dinosauruksia, jotka eivät taida läpäistä yritystä arvonnousussa edes lätköillä "hipster-patinointi" tai "vintage". Joka tapauksessa, ulkoporilainen, ei niin ylpeänä, esittää: Kaksi aamua, kaksi maata, kaksi lentoa ja yksi kuukausi niiden välillä.
Tältä aamu näytti silloin:
Bongaa kuvasta henkiinjäämiselle välttämätön varuste. Vinkki: Se liittyy nukkumiseen talossa, jossa lämmitys poksahti juuri ennen yöpakkasten alkamista.
Elämäni on pyörinyt pyörien päällä niin kauan kuin jaksan muistaa. Tässä viimeisin väliaikaismenopeli.
Ote aamuisen kauppajuoksun näkymistä silloisen työpaikan takapihalta.
Tältä aamu näyttää nyt:
Oho! Kaunein ja kestävin kukkakimppu, joka koskaan on käteeni asetettu. Melkoista herkistelyä koko kukkatouhu, mutta en voi kiistää, että kauniitahan nuo ovat.
Mainitsinko jo, että olen täällä Oslossa Pro Bono -asutuksessa kaverin lattialla? Vieraan siisteydessä on toivomisen varaa...Krhm...
Vieras on aamuisin myös usein hyvin kylmissään. Ei auta sängystä noustessa edes se edellisen olopaikan henkiinjäämisvaruste, vaan täytyy tyytyä kotokutoiseen villapaitaan ja isännän lainasukkiin.