Hei murmelit, pahoittelut hiljaisuudesta. Olen lomaillut ja vältellyt tietokonetta, paitsi silloin, kun olen katsonut siltä Downton Abbeyta ja Kahden kerroksen väkeä. Miksei kukaan ole aiemmin kertonut, että Netflixistä löytyvät kaikki parhaat epookkisarjat ja vielä Hercule Poirotkin? Tiedän, makuni on vähän mummo, mutta toisaalta olen aina rakastanut vanhaa Englantia. Lisäksi olen kyllästynyt sarjoihin, joista jää paha olo. Maailmahan näyttää aika paljon juuri siltä, mihin siinä keskittyy, muistatteko?
Olen myös lukenut. Luin William Goldingin Kärpästen herran, sillä en muistanut lukeneeni sitä ennen. Mutta olin lukenut. Muistin sen viimeistään vuorella palavasta tulesta, toivon symbolista. Ja inhottavasta, tihentyvästä jännityksestä.
Kärpästen herra ei ole hyvän mielen kirja. Se on raastava kuvaus ihmisen sivistyksen häviöstä alkukantaisille selviytymisvaistoille. Ja jollekin pahemmalle. Silti se kannattaa lukea. Ajatuksia herättävät kirjat yleensä kannattaa.
Seuraavaksi luin Alice Munron novellikokoelman Liian paljon onnea. Vähän rankka yhdistelmä nämä kaksi. Munro kirjoittaa taidokkaasti muttei lainkaan onnellisesti. Ja minä pidän onnellisista lopuista. Ehkä tämä olisi kannattanut lukea novelli kerrallaan ajan kuluessa. Ei kerralla ahmien. Siitä kun tuli hieman huono olo.
Olin Flow'ssa, leikkasin otsatukan ja kävin Suomenlinnassa. Huomasin, että ehkä vanhat unelmani puutaloista, syvistä metsistä ja merenrannoista, joilta näkee vain saaristoluontoa, eivät olekaan kadonneet, ne taitavat vain uinua. Kuinka monelta rannalta olenkaan katsellut merta näiden lomaviikkojen aikana. Lähdin mökille päiväksi kahden ison koiran kanssa kolmella julkisella kulkuneuvolla vain päästäkseni kauemmas kaupungista. Nähdäkseni hevosia ja viljapeltoja. Vapautuakseni vilinästä hetkeksi.
Ajattelen, että kauneutta ja hyvää oloa kannattaa lähteä metsästämään, jos ne ovat hetkellisesti kadoksissa. Siksi olen istunut niillä rannoilla, nähnyt ihmisiä, joista tulee hyvä mieli, kävellyt metsissä, kuunnellut Belle & Sebastiania sekä keittänyt teetä ja kastanut siihen Bastogne-keksejä. Niitä tummanruskeita, joissa on paljon kanelia, tiedättekö? Lohdullisia jotenkin, nekin ovat kai olleet olemassa suuren osan elämääni. Ja koska kahden synkän kirjan jälkeen tarvitsin jotain taatusti lempeää, luin Maria Langin dekkarin Pimeä elokuun yö. Lang oli Ruotsin Agatha Christie. Hänen dekkarinsa sijoittuvat noin 1950-luvun Ruotsiin, ja niissä seikkailee sympaattisia päähenkilöitä. Toki on aina murhakin, mutta vähän leppoisampi sellainen.
Niin ja neuloin villatakin valmiiksi. Tein sen Kalastajan vaimon Puno-neuleen pohjalta, mutta napsaisin pituudesta puolet pois. Melkein odotan viileitä ilmoja nyt. Melkein.