Kun ihminen on viimeiset pari vuotta urheillut palttiarallaa 60-80 tuntia kuukaudessa, uhkaa harjoittelumäärän äkillinen romahtaminen samalla romahduttaa koko elämän. Vuorokauteen jää tyhjiä tunteja, jotka ennen kuluivat juosten, painoja nostellen, hyppien, loikkien, hikoillen ja huohottaen. Yllätyksenä ja pyytämättä tämä kaikki on poissa, tilalla vain rollaattorivauhtinen löntystely kahden läskiperseterrierin peesissä. Sekä vesijuoksu, vesijuoksu ja vielä kerran vesijuoksu.
Aiemmin urheillen kulutettu aika pitää tietysti täyttää jotenkin. Nukkumiseen voisi olla viisasta käyttää vähän useampia tunteja (miettii hän, herättyään jälleen klo 4 syksyisen yön pimeyttä ihmettelemään). Läpi elämänsä Duracell-pupuna puuhastelleelle ihmiselle tämä on kuitenkin äkkiseltään liian suuri haaste. Haudassa sitten maataan ja kuolema kuittaa univelat, nukkuminen on vähän sellaista tylsänpuoleista, laiskojen ihmisten hukkaanheittämää aikaa.
No entäpä laatuaika ystävien kanssa, siinäpä mukava vaihtoehto. Nyt vihdoin voi tavata kavereita ex tempore, soittaa ja kutsua kahville, shoppailemaan, elokuviin, taidenäyttelyyn! Pitkästä aikaa myös arki-iltaisin on vapaata aikaa. Hmm, kiva idea. Vaan annapas olla - mitä jos onkin käynyt niin, ettei enää ole ketään kelle soittaa? Pari vuotta jatkunut eristäytyminen hieltä haiseviin treeniporukoihin on karkoittanut ympäriltä lähes kaikki joltiseltaankin "normaalit" ihmiset. Ilta illan jälkeen on ollut yhteislenkkiä, jumppaa ja juoksukoulua (ensin oppilaana, sitten ohjaajana). Ystävä- ja tuttavapiiriin on tätä myötä kertynyt jos jonkinmoista huru-ukkoa ja -akkaa, joiden kanssa voi kyllä jutella kaikesta maan ja taivaan välillä - kunhan samalla taittaa matkaa, juosten.
Vakavasti ottaen, monet juoksukaverini ovat olleet korvaamaton tuki yhä pitkittyvän vammaisurheilukauteni jatkuessa. Kiitettävästi olen löytänyt maratoonariporukoista seuraa niinkin vetovoimaisiin lajeihin kuin vesijuoksuun ja sauvakävelyyn. Molempiin lajeihin liittyy muuten siinä määrin paljon vääriä mielikuvia, että taidan omistaa näille uusille lempisporteilleni myöhemmin ihan oman postauksen tai pari. Nyt piti kuitenkin kirjoittaa siitä, mitä muuta ihminen voi vapaa-ajallaan tehdä, jos se ei syystä tai toisesta tauotta urheile. Miten tämä asiassa pysyminen onkin taas näin vaikeaa?
Niistä vuorokauteen juoksulta vapautuneista tunneista siis. Yksi erinomaisen terapeuttinen ajanviettotapa joka-aamuisen lenkin tilalle on löytynyt niinkin läheltä kuin ikiomasta keittiöstä. Olen aina pitänyt leipomisesta, satunnaisesti ja fiilispohjalta tehtynä. Kesästä lähtien tahti on kiihtynyt niin että parhaillaan - vaiko pahimmillaan - pullataikina on kohonnut liinan alla kolmenakin aamuna viikossa. Tämä mania ei sivumennen sanottuna aiheuta kotona lainkaan samankaltaista napinaa kuin kerran-kahdesti päivässä tehdyt juoksulenkit toisinaan. Ukkokulta ei vielä yhtenäkään aamuna ole herännyt marisemaan, jotta taasko täällä on leivottu, perkele. Sen sijaan ehdollistuminen noihin pullantuoksuisiin aamuihin alkaa olla sitä luokkaa, että viiden päivän leivontatauko aiheuttaa jo varovaista kyselyä uusien kahviherkkujen perään.
(Lähde: http://twicsy.com/i/sUjUGd)
Myös laajemmin perhepiirissä on ymmärretty ottaa hyöty irti tästäkin (kenties taas jossain vaiheeessa ohimenevästä) vaiheestani. Etenkin veljenlapset, nuo kolme pientä porsasta, esittävät estoitta toiveitaan hyvinkin laajalla skaalalla. Lapsukaisten tulevaisuudensuunnittelu yltää näissä asioissa vieläpä huomattavan pitkälle: elettäessä syyskuun loppua olen jo vastaanottanut tarkasti määritellyt kakkutilaukset paitsi kaikkiin loppuvuoden syntymä- ja nimipäiväjuhliin, myös tulevan kesän 10-vuotiskekkereihin.
Mitä kauemmin juoksutelakalla oleskeluni jatkuu, sitä varmemmin alan löytää leipomisen oheen muitakin harrastuksia ja ajanviettotapoja. Olen suunnitellut osallistuvani käsityömessuille (kyllä vain, ihminen osaa hätinä virkata ketjusilmukoita). Olen lukenut taas pitkästä aikaa kirjoja (muitakin kuin työ- tai juoksuaiheisia) ja viettänyt aikaa tukinuoren kanssa. Toisinaan olen vain pysähtynyt sängylle köllöttelemään ja rapsuttelemaan noita laiskanpulskeita koiriani - samoja tyyppejä, joista en koskaan onnistunut kouluttamaan itselleni kunnon juoksukavereita.
Kaiken keskellä mieleen hiipii kuitenkin välillä pelko, nousenko täältä enää koskaan. Käykö niin, että alan viihtyä liiankin hyvin kotisohvalla kirja ja koira kainalossa? Viitsinkö enää ikinä vetää itseäni äärirajoille parin tunnin treeneissä, verenmaku suussa? Vai olenko koko loppuelämäni tuomittu hyöty- ja terveysliikunnan harrastamiseen (siis kaikkeen sellaiseen kävelyn kaltaiseen tekemiseen, jota en ole koskaan elämässäni varsinaisesti liikunnaksi laskenut)?
Suurimman osan ajasta jaksan onneksi uskoa, että treenimäärien ja -tehojen pakotettu pudottaminen tekee pidemmän päälle vain hyvää, niin keholle kuin mielellekin. Olen oppinut tuntemaan kroppani - heikkouksineen - vähän paremmin, joten osaan nyt toivoakseni kuunnella elimistöni viestejä entistä herkemmällä korvalla. Ehkä tulevaisuudessa, takaisin juoksukuntoon päästyäni, maltankin jonain aamuna jättää lenkin väliin ja pyöräyttää sen sijaan pullataikinan. Tai mikä vielä parempaa, vietän yhden kiireettömän aamun tekemättä yhtään mitään, vaikka vain hyvästä kahvista nautiskellen.
Haluan uskoa, että pystyn.