Peukaloni on keskellä kämmentä. Kuvaannollisesti tietysti.
En koskaan koulun käsityötunneilla oppinut mitään. Nurjista silmukoista tuli vinoja ja ompelukoneella saumat menivät vinksinvonksin. En saanut virkattua kiinteitä silmukoita vaikka tunnista toiseen yritin, hiki otsalla ja itku kurkussa.
Opettajamme ei osannut neuvoa vasenkätistä pikkutyttöä, jolla oli intoa enemmän kuin taitoa ja ymmärrystä.
Kuusi vuotta sitten olin harjoittelussa Turun linnassa. Kaikki museovalvojat voivat luultavasti allekirjoittaa sen, että museoissa on pirun tylsää turistikauden ulkopuolella. Vain tontut ja aaveet hiippailevat nurkissa.
Jonain päivänä minä sen vain päätin. Olin kai kyllästynyt lukemaan romaaneja ja kirjoittamaan muistikirjaani tyhjiä lauseita.
Otin mukaani lankaa ja puikot ja opettelin.
Opettelinopettelinopettelin.
Hermostuin ja heitin kaiken seinään. Purin ja väänsin itkua, väänsin hammasta ja väänsin puikkoja.
Ja lopulta se alkoi sujua. Vasenkätinen pikkutyttö oppi.
Taannoisessa merkkipäiväarvonnassa lupauduin tekemään kahdelle onnekkaalle villasukat. Virallinen valvoja nosti onnenmyssystä seuraavat nimimerkit:
Hiisukas
Vierailija Vaatehuttuja-blogista
(Lähetän molemmille sähköpostia tänään. Käykääpä kurkkimassa.)
Pistän toiveet korvan taakse, tutkailen ja hetken hämmästelen. Jonain kauniina iltana tartun puikkoihin, jonka jälkeen sukat lähtevät uusille omistajilleen.
Maailman ja ihmisen väliin tarvitaan jotain pehmeää.