Tänä viikonloppuna olen tehnyt perusteellisen suursiivouksen, ripustanut jouluvalot, juonut kaljaa Kalliossa entisessä kantapaikassa, käynyt metsäretkellä Nuuksiossa, kutsunut ihmisiä kylään, liimannut unelmakuvia paperille ja muovaillut pikkuruisia savitiiliä tornihuoneen muotoista lyhtyä varten. Lyhty ei onnistunut ihan niin kuin halusin, viikonloppu sen sijaan yli odotusten. Mielikuvissani ollut savitiilistä kasattu pyöreä tornihuone jäi vähän tyngäksi, kun massa loppui kesken).
Olen viime aikoina halunnut yhä enemmän nyhjätä kotona. Nyt olen päättänyt antaa tälle mielihalulle periksi. Jos kotona haluaa olla, kodista on syytäkin tehdä pesä, jossa viihtyy hyvin. Tämän takia olen shoppaillut kynttilöitä ja tajunnut vasta kotona, etten omista yhtäkään kynttilänjalkaa. Mutta onneksi kotiin voi myös kutsua ystäviä, jotka auttavat tyhjentämään tarvittavat viinipullot askartelun lomassa, ja sitten kynttilän päät voi veistää viinipulloon sopiviksi. Viinipullon korkista saa hienostuneen miniatyyrituolin ja kylmä kuohuviini siivittää savitiilien muovaamista.
Raahasin metsästä mukanani puukarahkan, jonka suunnittelen spreijaavani valkoiseksi ja ripustavani katonrajaan jouluvalojen seuraksi. Sain kummeksuvia katseita junassa eikä ollut yksi tai kaksi kertaa, että tökkäsin kepillä päähän vahingossa itseäni tai toisia (sori kaverit!). Silti se oli sen arvoista. Kliseistä, mutta tuntuu hyvältä taantua samaksi lapseksi, joka joskus oli - se lapsi keräsi taskut täyteen kauniin muotoisia kiviä ja keppejä, se saattoi jahdata tuntikausia kimaltelevia pölytimantteja. Välillä se vaikeni huomaamattaan kahdeksi viikoksi, toisinaan se puhui tauotta itsekseen ja Näkymättömälle. Sillä oli aina loputon askarteluprojekti meneillään, ja kaikki vessapaperirullista kaislikkoon ja kangastilkuista käpyihin oli materiaalia, jonka saattoi projekteissa hyödyntää. Tänä viikonloppuna keppiä junassa kannellessani, savitiiliä muovatessani ja pähkähulluja ideoita kehitellessä olen tuntenut itseni pitkästä aikaa siksi tyypiksi, joka kauan sitten olin.
Ennen kaikkea tämä viikonloppu on ollut omistettu ihanille tyypeille. Sellaisille, joiden kanssa lähdetään metsään ja jaetaan termarin viimeiset kahvit kallion jyrkänteellä, ihaillaan maisemaa ja häkellyttävän valkoisina hohtavia puunrankoja. Sellaisille, jotka kylään tullessaan kaivavat kultamaalin, liimapuikon, salaattitarpeet ja punaviiniä laukuistaan, jäävät puoleen yöhön asti juttelemaan. Sellaisille, joiden kanssa voi nähdä kahden vuoden tauon jälkeen ja silti tuntea olonsa kotoisaksi, tajuta keskustelun myötä, että saatetaan elää samanlaisia tunteita läpi vain muutaman kilometrin päässä toisistamme. Suru ei välttämättä lakkaa olemasta, mutta se tulee helpommaksi kestää tällaisten viikonloppujen myötä.
Ihanat tyypit, kiitos siitä, että te olette.
