Olen yrittänyt vähän tarkkailla ruokatottumuksiani (paino sanalla vähän), harmillisesti äärimmäisen pienen budjetin ehdoilla. Mihinkään radikaaleihin muutoksiin ja dieetteihin en ole sortunut, mutta olen vain halunnut kokeilla uusia asioita, jos niistä vaikka muotoutuisi jotain pysyvää ihan tavalliseen elämään.
Eilen testasin trendikkäitä (hahaha, en oikeasti näe itseäni trendikkääjä syöjänä ikinä) lehtikaalisipsejä tavallisten sipsien tilalla. Tiedän. En voinut olla naljailematta itselleni siitä, miten hipster ja miten tiedostava olin. Näin jo sieluni silmin itseni järjestämässä bileitä, jossa on tarjolla itse kirnuttua voita, voikukkasalaattia, jotain kitkerää tuhatvuotiseen juureen pakotettua leipää, oman suon hillaa ja virtsasta uutettua supervettä, jossa on jääpalojen sijasta jääkylmiä mineraalikiviä. ”Ku mä en enää alistu millekään suurten riistoyhtiöiden syöttämille huijauksille, niin mä syön vaan kaalisipsei”, sanoi hamppujauhosta hehkuva emäntä siemaillen aamulla tuoreuutettua virsaansa.
Anteeksi, vedettiinkö me johonkin jotain rajoja?
Takaisin asiaan. Tottakai siis tiesin, etteivät lehtikaalisipsit ole ihan sama juttu jotkut Taffelin säilöntäainepumpatut perunasuolapommit. Ja kyllähän ne ihan kaalilta haisivat ja maistuivatkin, ei epäilystäkään. Maku ei kuitenkaan lehtikaalisipseissä ole voimakas ja sekin riippuu varmaan ihan mausteista. Periaatteessahan ne olivat hyviä ja aika vaivattomia tehdä. Ne eivät myöskään kutistuneet uunissa niin paljon kuin odotin. Se oli positiivinen yllätys, sillä kuvittelin saavani sellaisia herneenkokoisia käppyröitä aikaiseksi. Ymmärrän myös, että osa kokeilijoista jää näihin koukkuun, sillä niiden koostumus oli aivan täydellisen ohut ja rapea. Jonkun ruuan päällä nämä olisivat niin ihana koriste, tai pienen leveilyn paikka.
Silti, en ollut liian ihastuksissani niistä kaalihuuruista suussani, enkä vain voinut ohittaa sitä hajua. Ehkä annan tälle ruualle uuden mahdollisuuden joskus hamassa tulevaisuudessa, kun makuaistini on taas vähän kehittynyt tästä nirson taaperon tasosta jonnekin.
Tai sitten hyväksyn sen, että minä ja kaali emme vain ole ystäviä, vaan kohteliaasti toisiaan morjestavia naapureita.
Kaali 1 – Jenni 0.
Teimme lehtikaalisipsimme Turun Sanomien Ripaus ja hyppysellinen -blogin ohjeella.
Ostimme siis paketillisen lehtikaalia ja revimme sen varresta palasia irti. Öljysimme ne oliiviöljyllä ja ripottelimme suolaa sekaan. Sen jälkeen ne aseteltiin pellille ja paistettiin 150 asteessa 20 minuuttia. Sipsit pitää kääntää ympäri puolessa välissä paistoaikaa.
Eipä se sen monimutkaisempaa ollut.
Ja lopuksi pakko tarkentaa asioita, sillä sarkasmi nakertaa usein omaa nilkkaa. Syökää ihan niin paljon hamppua ja niitä raakasuklaitanne kuin mieli tekee. Hyvä, että joku osaa ottaa ravinnosta parhaat hyödyt irti. Minussa itsessäni vain vähän on jotain sellaista nurisevan vanhan sedän virkaa, että viittaan kintaalla uskaliaimmille ja kiihkoisimmille ruokatrendeille ja laitan sitä samaa maksamakkaraa leivälleni vuodesta toiseen ja ajattelen superfoodia Teräsmiesmuroina.
Lisäksi olen heikko ja pidän oikeista sipseistä.
Leppoisaa sunnuntaita ihmiset. Jos ette ole ehdottomia kaalinirsoja, kokeilkaa ihmeessä! Vai oletteko jo kokeilleet lehtikaalisipsejä? Mitä tykkäsitte?
- Jenni H.