Lapsuuteni yksi herttaisimmista muistoista on tuoreen leivän tuoksu. Äiti leipoi perheellemme ihan oikeaa ruisleipää, välillä herkkuleipää eli vaaleaa sekaleipää. Yhtä kaikki, itse tehtyyn leipään yhdistyy mielessäni rakkaus ja perheestä huolehtiminen.
Leipään itsessään minulle on aikuisena kehittynyt varsinainen viha-rakkaussuhde. Välillä olen taistellut hiilareita vastaan, välillä vastustajana on ollut gluteiini. Nykyisellään olen pyrkinyt syömään mahdollisimman puhdasta ravintoa, luomua ja eettistä ja mitä vielä. Leivän olen päättänyt palauttaa takaisin ohjelmistoon pitkällisen pohdinnan jälkeen. Äitini leivontataidothan minulle eivät ole periytyneet, mutta itsepäisyys kylläkin. Olen siis päättänyt opetella leipomaan juuri sellaista leipää jossa yhdistyy kaikki hyvä. Rakkaus ja hyvät raaka-aineet.
Kiitos Facebookin upeiden ryhmien, ajauduin erääseen ruoka-aiheeseen ryhmään jonka kautta sain hankittua ihan ihka oikeaa leivänjuurta. Ja uskomattominta on, että kyseisen juuren alkuperä kulkeutuu aina jonnekin lähes kahdensadan vuoden taakse. Siis 200! Kuulostaa hullulta ja ihmeelliseltä. Jos sillä ei tule perinteistä leipää, niin ei sitten millään... Viime viikonloppuna oli se hetki, jolloin laitoin leipurintaitoni tosi testiin. Ihme kyllä jotkin äidin opit ovat porautuneet mieleen ja osasin kuin osasinkin pyöritellä melkein salonkikelpoisia leipäsiä. Ja maku oli kyllä koko viikonlopun vieneen urakan arvoinen. Taikinaa kun välillä vaivailtiin, annettiin kohota, taas vaivailtiin, annettiin kohota... You got the point ;)
Ainoa mikä huolestuttaa, on se miten saan juuren säilymään. Henkilö jolta tämän aarteen sain, vakuutti minulle etten voisi sitä tappaa. En ihan vakuuttunut, koska tutkimattomia ovat sählääjien tiet. Mutta vielä juurelle ei ole käynyt, kuten on käyny lähes jokaikiselle huonekasvilleni. Se ei ainakaan näin parin viikon meillä oleilun jälkeen ole vielä homeessa / kuivahtanut / tai muuten vaan toivonsa menettäneenä kuukahtanut.
Ja tältä näytti leivät kohoamassa. Ja niistä tulikin oikeasti hyviä!
