Kun on kerran leimautunut luovaksi käsillä ajattelijaksi, on lähes mahdotonta tulla nähdyksi perheen ja tuttavien parissa muuna kuin lähipiirin "jätehuoltovastaavana". Saatan saada pussillisen tyhjiä shampoo-pulloja tai metsästä löytyneen luun palan saatesanoin, "Ajattelin, että voisit keksiä tuosta jotain. Korun vaikkapa?" Vastaanottopisteelläni harva kohtaa täystyrmäyksen. On minullakin toki kriteerejä sille, mitä otan vastaan mutta vaikka eteeni kannetut arjen hylkiöt eivät osuisikaan juuri minun luovuuden suoneen, torjunnassa on lempeä sävy. Joissakin tapauksissa otan ns. lahjan vastaan ja säilön sen varastoon ja mielen sopukoihin. Olen nähnyt potentiaalia, johon liittyy voimakas halu uskoa, että ehkä joku päivä ymmärrän mahdollisuuden sisällön ja siihen sisältyvän ajatuksen muodon. Tarvitaan vain oikea hetki.
Lumme on koru, joka syntyi silmälasien linsseistä, shampoo-pullon muovista ja meikkipuikoista. Uskon, että tulen työstämään linssejä pidempäänkin. Tämä on vasta pintaraapaisu. Sitä mukaa kun raapaisupinta syvenee, toivon, että linssien kautta avautuva maailma kirkastuu. Ristiriitaista. Kenties. Tarkoitus on vain antaa vaiston viedä, eikä tehdä tästä liian kryptistä.
Lumme
" Airot on nostettu seinää vasten, sinkkiämpäri käännetty ylösalaisin kaivon kannelle. Keinu on riisuttu pehmusteista. Saunan ikkunalasin pinnassa on halkeama. Valo kulkee jo hitaammin tarkkarajaisen viivan läpi.
Painat kellarin oven voimalla kiinni. Karmit, ummehtuneen ilman turvonneet raamit vastustavat lähtöä. Lukki jää yksin pimeään. Katsot minuun ja lupaat, että kesä ei pääty tähän. Sanot, että ensi keväänä tervaat veneen. Tunnen kädessäni yhä lumpeen kukan liukkaan varren. Annan sen lipua sormieni läpi. Vana välissämme katoaa. Lupaan, että palaan."
