Meidän lapsiperheemme täyttää ensi yönä 10 viikkoa. Vauvan syntymän jälkeistä aikaa voisi kuvailla loputtomiin hienoilla korulauseilla ja merkityksettömillä fraaseilla. Tyydyn toteamaan, että on ollut helvetillinen vuoristorata. Hyvässä ja pahassa.
Tylsistyn päivisin kotona vauvan kanssa olemiseen ja pakonomaisesti haalin itselleni tekemistä. (Jopa siihen pisteeseen saakka, että silitän salaa miehen reikäisiä kotipaitoja. Harsoja en sentään vielä silitä, there's still some hope left...). Arkipäivät päättyvätkin yleensä siihen, että päivän siivouksen jälkeen koti on täysi kaaos, kun kaikki on jäänyt kesken. (Salaa olen vain tyytyväinen, koska voin aloittaa kaiken huomenna alusta. Kyllähän kotiäidilläkin täytyy olla elämässään sisältöä).
Kaikki viestini ulkomaailmaan sisältävät yleensä hämmentävän seikkaperäisiä kuvauksia puklusta, kakasta, vauvan unista tai tissimaidon pumppauksesta. Ei kai ketään oikeasti kiinnosta. Ei edes sitä miestä, joka asuu täällä. Kutsun häntä nokkelasti dädäksi. Älä kysy miksi.
On siis ehkä korkea aika alkaa etsimään minuutta. Elämä on nyt muuttunut, vanhaa SuperSuvia ei ole enää. On etsittävä Supermama. Ja suoltaa seikkaperäisiä kuvauksia arjestani koko maailmalle.