Minua ahdistaa. Tai no ehkä ahdistus on aika vahva sana tällaiselle ensimmäisen maailman ongelmalle, mutta kuitenkin. Mullahan nimittäin on liikunnan lisäksi toinenkin äärimmäisen rakas - joskin edelleen melko tuore, vain 2,5 vuotta voimissaan ollut - harrastus eli käsityöt. Tarkemmin ilmaistuna vielä neulominen, virkattuakin tulee jonkin verran, tosin reilusti vähemmän. Ja tosiaan, tällä hetkellä ahdistaa kun en ehdi enkä jaksa enkä vaan... no, enimmäkseen ehdi.
Neulon toki aina kun mahdollista. En katso telkkaria tai Netflixiä minuuttiakaan ilman puikkoja (ellen sitten syö, siinäpä kolmas rakas harrastukseni heh), neulon aina yli 50 kilometrin automatkoilla, töissäkin mulla on yksi sukka jota joskus rauhallisen hetken tullessa neulon rivin tai pari (harvoin). Mutta kun niitä mahdollisuuksia on arkiviikolla aina niin kovin harvakseltaan! Läheskään joka päivä ei yksinkertaisesti ole sellaista varttia, että voisin istahtaa sohvalle ja ottaa puikot käteen. Aina on jotain, jos ei mitään muuta niin se iltapala, mutta yleensä myös tiskejä, tavaroiden keräilyä lattialta, Eban kanssa taajomista tai pyykkäilyhommia. Se on turhauttavaa, varsinkin silloin, kun ideoita pursuilee joka päivä.
Sittenhän se johtaa tähän. Aloitan töitä ja hautaan ne keskeneräisten töiden koriin. Tällä hetkellä korin sisältö näyttää tältä, eli siellähän on muutamat sukat (itselle nuo migreenikirjoneulehirvitykset, Eballe raidalliset polvisukat ja J:lle olisi tulossa harmaata perussukkaa), torkkupeittoneliöitä, pariton lapanen sekä iskän villapaita (jonka suunnittelin antavani 50-vuotislahjaksi ja ne bileethän oli elokuussa, heh). Mikään näistä ei vaan tällä hetkellä kiinnosta, ja isän villapaitakin oli vaan joku aivan urpo päähänpistos joka olisi pitänyt älytä torpata alkuunsa. Liian paljon hommaa kaltaiselleni neulojalle, jolle jo toisen sukan neulominen on puuduttavaa jos siinä ei tapahdu mitään. Arvaatte siis varmaan, että yhteensä miltei pari metriä kolme oikein kolme nurin- paukuttamista on aika utopistinen haave... mutta kun minä haluaisin olla kärsivällisempi ja blaablaablaa.
Mikäs sitten kiinnostaisi? No, minä tarvitsisin lapaset, mutta pitäisi ottaa paksumpi lanka uusia varten, tuolle ei auta neuloa paria kun se on tälle lapiokädelle liian pieni. Sitten haluaisin neuloa vähän joululahjoja - siskolle pitkät palmikkosukat, J:n serkulle sukat, toiselle siskolle kaulahuivin, työkaverille sukat ja sitä rataa. Niin ja nyt oon saanut pakkomielteen palmikkoneuleesta, mutta jotain kuukauden lomaa odotellessa... ja sitten haluaisin itselleni myös jonkin neuleasian johon hukuttautua (poncho varmaankin). Uusi kaulahuivikin kiinnostaisi ja pipo myös.
Mutta se aika, aika, aika, aika. Ja se, että tuntuu äärimmäisen idiootilta aloittaa itselle jotain niinkin suuritöistä kuin neulepusero, kun samaan aikaan jouluun on enää reilu pari kuukautta ja lahjottavia olisi kuitenkin aika monta. Ai onko pakko neuloa joululahjoja? Ei varmaankaan, mutta tuntuu typerältä ostaa lahjoja kun osaisi tehdä itsekin. Ja koska muut tietää että osaisin, niin sittenhän ne varmaan tuhahtelee että huoh joku suklaarasia, miksei se neulonu mulle sukkia. (Joo tiiän, ei varmaan oikeasti muttakumuttakumuttaku.)
Blaah. Ärsyttää tämä ihan itse rakennettu paine siitä, että pitäis olla niin paras kaikessa ja suoriutua kaikesta superhyvin. Sitten se johtaa siihen etten oikein osaa tarttua mihinkään ja sitten ahdistun jajajaja. Hieno homma taas. Mutta jotenkin sitä on vaan itse itselleen saanut luotua kunnon paineen siitä, että nyt jos en neulo koko suvulle villapaitoja viikossa niin oonko vähän luuseri vai mikä, kun kerran osaisin kuitenkin. Ja kiirekin on vaan tekosyy, oikeesti ehtisin mutta oon vaan niin patalaiska. Siksi kotonakin näyttää tältä ja oonko vähän surkea vaimokin kun en jaksa siivota ja pyykkejäkään en ikinä silitä.
Joo ehkä tässä olis aika mennä Eban lääkärin kautta töihin ennen kuin aloitan jonkun serkun kaiman villapaitaa paineissani...