Seurattuani lähimenneisyyden lounaskeskusteluja yliopiston ruokalassa, hämmentyneitä tunteita herättäneitä blogiavautumisia sekä Instagram-virran tunnelmallisia kuvia olen tullut äärimmäiseen tieteelliseen johtopäätökseen: ihmiset voidaan jaotella kolmeen ryhmään sen mukaan, miten he suhtautuvat jouluun.
Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat tyypit tituleeraavat itseään jouluihmisiksi. He alkavat hykerrellä viimeistään marraskuun ensimmäisinä päivinä, kun kaupoista v i h d o i n saa jouluvaloja, glögiä, pipareita ja uusimmat tonttukoristeet. He virittävät ledejä pitkin asuntoa, sytyttelevät kynttilöitä iltahämärissä, haistelevat narsisseja ja ripustavat lapsuudesta tutut enkelihahmot ikkunaan lasten iloksi. Ensimmäinen adventti, oi! Joululahjoja on tietysti ostettu pitkin vuotta, paketointi on orgastinen rituaali ja rakennetuista joulupuista laulavat lapsikuorot nostavat aidot liikutuksen kyyneleet silmiin. Jouluihmiselle jokainen joulu on tärkeä, perinteiden ja parhauksien sinappihunnulla kuorrutettu, täydellisesti paistettu elämys.
Toisen ryhmän olen törkeästi nimennyt joulutontuiksi. Hekin koristavat kotia, tehtailevat joulutekemistä ja laskevat päiviä aattoon. Heidät kuitenkin erottaa jouluihmisistä kaiken hössötyksen taustalla toimiva voima - syyllisyydentunne. Heille joulustressi on kiinteä osa vuoden viimeistä kuukautta, jouluostokset nostavat hikikarpalot otsalle jo ostoslistavaiheessa ja missään vaiheessa ei ole ehtinyt tehdä tarpeeksi. Kynttilät, koristeet, kortit, kalenterit, kakkuset ja konvehdit - kaikki pitääpitääpitää tehdä, mieluiten itse ja mahdollisimman tehokkaasti. Pitää olla TSI ja DIY, vaikka mielen valtaa vain PMS ja VMP. Joulutonttuilusta puuttuu ilo ja aitous, piparit on kuorrutettu suorituspainepursotuksilla ja kynttilät tuoksuvat turhilta kuvitelmilta. Lapsen joulukalenteria askarrellaan marraskuun viimeisenä iltana sormet verillä, seuraavana aamuna itketään kun lapsi ei osaakaan arvostaa yhden luukun päivätaktiikkaa. Viimeistään aattona iskee ahdistus ja uupumus.
Kolmanteen kategoriaan kuulumme sitten me muut. Me, joille joulu on tervetullut tauko arkiseen aherrukseen, hyvä tekosyy syödä suklaaöverit ja sopiva sesonki porkkanalaatikolle, perhelöllöilylle ja pitkille päiväunille. Me pidämme jouluherkuista, etenkin jos ne on valmistanut joku muu. Meille koristeeksi riittävät kaupungin jouluvalot ja postiluukusta kopsahtelevat kortit. Meille torttujen leipominen ei ole vuoden kohokohta, ei edes lasten hyvinvoinnin, täysipainoisen vuodenaikakokemuksen ja viriketason kannalta välttämätön suorite, vaan kohtalaisen helppo tapa saada kotiin hyvä tuoksu ja kahvipöytään tavallisesta poikkeava herkku (taikinaa saa kaupan pakastealtaasta, hilloa siitä jostain lähistöltä). Meille joulu on juhla, jonka valmisteluista voi valita itselleen mieluisimmat.
Lienee siis aika selvää, että tässä taloudessa ei ole paineltu sinitarralla ikkunoihin itseaskarreltuja voipaperi-lumihiutaleita, ei keitelty piparitaikinaa yön pimeinä tunteina tai laadittu lasten kanssa koristeisia kirjeitä Korvatunturille. Ei ole kääriydytty vilttiin glögimukin kanssa ja mutusteltu itsetehdystä taikinasta paineltuja tähtösiä. Ei olla ehditty, jaksettu, ajateltu tai arvostettu tarpeeksi. Eikä olla kyllä yhtään ahdistuttukaan asiasta.
Toki minullekin joulu jotakin merkitsee - ei hengellistä juhlaa, mutta talven keskelle valoa tuovaa tunnelmaa ja lähimmäisenrakkautta korostavaa herkutteluhurmosta kylläkin. Ja toki haluan lastenikin kokevan joulun, mutta seesteisen ja sympaattisen sellaisen.
Kävimme ostamassa joulukalenterit, varamummo täytti piparinleivontatarpeen ja soiva joululaulukirja pitää huolen musiikkikasvatuksesta aattoon asti. Lahjatoiveena isommalla oli ensin oma seinäkalentelisängyn vieleen - kun sellaisen ilmaisversio tulikin postin mukana kotiin, on kakkosvaihtoehdoksi valittu läkää. Pienempi ei oikein taida edes tajuta, mistä lahja-asiassa on kysymys. Päiväkodin kautta kotiin on kyllä kulkeutunut into joulun odotuksesta, samoin tip-tap-tipit ja tuiki-tuiki-tähtöset. Joulupukkia meille ei (onneksi!) halua kukaan, aaton suunnitelmat eivät oikeastaan ole edes selvillä. Ehkä ollaan mummilassa, ehkä kolmistaan kotona. Viime vuonna syötiin jouluruokana kinkkupizzaa, availtiin lahjoja ja oltiin aika iloisia.
Hyvä ystäväni, kaltaiseni ja vähintään yhtä kiireinen kahden lapsen lähiäiti, on tyypillinen ykkösryhmän edustaja - juurikin se äiti, joka ihan siinä sivussa ja omasta innostuksestaan luo joulutunnelmaa kuukauden etukäteen ja koko kodin täydeltä. Viime viikonloppuna kyläillessämme jo vähän yskin, kun joimme jouluteetä ja söimme joulupukin muotoisia suklaanamusia kynttilänvalossa, enkelikellon pyöriessä ja hyasintin tuoksuessa. Kestätkö? kysyi toverini. Ja kun puolitosissani puuskahdin, että pitäisköhän munkin vähän enemmän panostaa, siis niinkun lasten takia, sain ihan parhaan vastauksen: No ei tietenkään, tehän voitte vaan tulla meille kylään!
Tämä olkoon siis minun vinkkini kaikille joulutonttuiluun taipuvaisille täydellisyyden tavoittelijoille. Älä tunnelmoi, älä laskeudu jouluun, älä lavasta joulukorttikuvia jos ei siltä tunnu. Ei kaikkien tarvitse. Nauttikaa niistä, jotka haluavat joulua hössöttää, ottakaa ilo irti toistenkin ilosta. Olkaa armollisia itsellenne, olkaa armollisia muille. Olkoon joulu teille armollinen.
PS. Koska jouluaiheisia kuvia ei meiltä oikein tahdo saada otettua (no on täällä pari mummojen tuomaa tonttua kyllä) eikä kotona ole tällä viikolla edes ollut ketään päivänvalon aikana, piti kaivella kuva-arkistoa viime vuodelta. Kas vain, silloin ollaan oltu astetta jouluisempia, tehty itse piparitaikinakin! Peilikuvastakin oikein huokuu seesteisyys, jota ei tässä ruuhkaisessa arjessa enää tahdo tavata. Mutta ennen kun alatte tuhahdella tekopyhyydelleni: piparkakkutalon on leiponut Ikea, se odotti valmiiksi kasattuna kyläpaikassa ja kaipaisi vain visuaalisen ilmeen päivitystä. Kukahan tänä vuona pystyttäisi tuollaisen torpan meidänkin tiluksille..?