Olen ollut melko puuhakas tänä jouluna. Itsenäisyyspäivänä ehdimme serkun kanssa käydä syömässä italialaista pitsaa ja tekemässä herkkuostoksia aamupäivästä. Italialaispuodin lisäksi ehdin pariin kertaan käymään eräässä tunnelmallisessa vanhassa pappilassakin glögillä ja prinsessakakulla. Joulukuusi on jo koristeltu ja sen alla valmiina lahjat paketoituna. Muutamia monta vuotta turhaan pyörineitä joulukoristeita sain kiertoon ja lakanatkin olen vaihtanut jo toisen kerran (koska halusin jouluksi eräät tietyt lakanat). Joulukukista olen ehtinyt jo kuihduttaa tulppaanit ja hyasintit ja nyt yritän pitää amaryllistä ja jouluruusua hengissä.
Ja olen leiponut! Itsenäisyyspäiväksi juustokakkua, nimipäiväksi kuorrutettua pistaasikuivakakkua, Lucian päivänä sahramipullia ja tämän päivän myyjäisiin kolme kuivakakkua ja nekkuja. Nekutkin näyttävät ihan kauniilta. Lopulta. Sanoisin että usko meinasi loppua ja olin itsemurhan partaalla.
Keskiviikko yönä pari minuuttia vaille puolen yön tunnelmat voisi kuvata näin:
Keittiöni ja vanha yleiskoneeni on ollut paljossa käytössä viime viikkoina. Tein vieraille piparminttumuffinsseja ja myyjäisiin kakkuja. Keittiössä tuoksui rommirusina suklaa (jonka söin nälissäni) ja Baileys likööri (kuivakakkuun sentään!). Kiehuttelin keskiyötä kellon lähestyessä nekkuseosta sekä kiukkuani.
Tässä väsymyksen ja ärsytyksen tilassa en voi myöntää, että vika olisi minussa tai nukkumaanmenoajan ohituksessa. Suunnittelin herkullisia nekkkutikkareita myyjäisiä varten, joihin ostin päivällä oikein tikutkin. Leikkelin paperista täsmällisiä 10x10 cm kokoisia leivinpaperiliuskoja ohjeistukseen mukaan ja kääntelin niitä varmaan tunnin tötteröiksi (olin samalla puhelimessa..). Kaikki näytti mallikkaalta seisoessaan pystyssä sokerikipossa.
Puolen tunnin kuluttua nekkukinuskia oli ympäri liettä. Minulle tuli aivastus kesken keittämisen, enkä uskaltanut jättää kattilaa hellalle sillä hetkellä, joten pidin sitä ilmassa. Tuhlasin kolme kattilaa, sillä ensimmäinen tuli ahtaaksi. Samoin toinen. Ajattelin jo luovuttaa kesken touhun, kun lämpö ei meinannut nousta kuin sadan asteen tienoille vaaditusta 120 asteesta. Mietin jo kaatavani kaiken viemäriin ja kuinka se tukkeutuisi sinne. Tai kuinka vessanpöntön pohjalla olisi kohta kivettynyt nekkupohja, josta se voisi pikkuhiljaa liueta vetojen mukana muistuttaen minua vielä monta päivää tapahtuneesta.
Käytin lämpömittaria sekä vesilasitestiä. Lasikin alkoi näyttää Pollockin teokselta (ehkä ennemmin hänen harjoitustyöltään kuin suurelta taiteelta). Lopulta vaaditut asteet kolahtivat mittariin ja lasiin roiskitut tipat jähmettyivät kauniisti. Ravistin joukkoon mysliä ja pähkinärouhetta. Tyytyväisenä ja terveystietoisena heitin mukaan hampunsiemeniä ja chia siemeniä. Sitten vain tötteröihin ja se olisi siinä!
Lopulta sitä massaa oli puhelimessani (jonka kaiuttimessa on myös munakasta), pöydällä ja sormissani. Olin polttanut sormeni ja kieleni. Massa pursui ulos tötteröistä, jotka vielä kaatuilivat dominopalikoina ja rutistuivat soikioiksi. Tikut olivat liian pitkiä ja painuivat toiseen reunaan jähmettyäkseen kiinni.
Kirosin leivontasivuston jolta ohje oli. Söin ärsytyksissäni lopulta yhden valahtaneen nekun tietäen sen olen vain sokeria, siirappia ja kermaa (sekä hamppua!!). Näin nekut jähmettymisastiansa kanssa roskiksessa, palasina lattialla ja ikkunasta ulos heitettyinä. En enää koskaan!
Sitten ajattelin, että hitto. Koitan huomenna uudestaan ja näytän niille s******n nekuille ja tikuille ja chia siemenille ja kiiltokuvaleipojille että.. Tyrkkäsin nekut jääkaappiin.
Aku Ankassa Roope Setä kävi kerran läpi vastoinkäymisen eri vaiheet. Niitä olivat ainakin viha, anelu ja asian hyväksyminen sekä myöntäminen. Roope ei päässyt hyväksymisvaiheeseen asti vaan palasi vihaan ja päätti näyttää kostoksi. Yöllä olin sitä mieltä, että Roope on oikeassa ja hänessä on asennetta.
En tiedä tuliko laiskuus tehdä uusia, mutta haluan ajatella että oveluus. Nekkumassa oli niin taipuisaa, että irrotin leivinpaperit ja ylipursunneet massat (suuhuni). Silottelin nekut kohtuullisen näköisiksi ja käärin sellofaaniin. Anoppini sanoisi että ”pleksiin”. Kaunis nauha vielä hohtelemaan päälle niin huijaus on valmis. Tämä oli hyvä vaihtoehto. Näin jo itseni syömässä kaikki nekut ja lupaavani etten ”koskaan enää syö mitään makeaa..” Niin kuin se jouluna onnistuisi.
