Kun muutin uuteen kotiini, päätin, ettei sinne tule yhtäkään uutta huonekalua. Mukaan edellisestä kodista lähtivät vain isovanhempien vanha nojatuoli, isän kouluaikainen kirjoituspöytä ja kirpputorilta hankittu lipasto. Vain ruokapöytä uupui. Ainoat kriteerini pöydälle olivat, että sen piti olla sopivan pieni, puinen ja vanha.
Selasin koko kesän epätoivoisena nettikirpputorien surkeaa tarjontaa ja kauhistelin vanhoja huonekaluja myyvän liikkeen suuria numeroita hintalapuissa. Meinasin jo luopua toivosta, kunnes ystäväni bongasi kuvassa näkyvän ihanuuden Facebookin kierrätysryhmästä. Tuoleista ei siinä vaiheessa ollut tietoakaan ja pöytäkin näytti kuvassa varsin naarmuiselta, mutta hinta ratkaisi asian. Pöytä oli jostain käsittämättömästä syystä ilmainen.
Pöytää hakiessani myyjä kysyi kuin ohimennen, niin olishan tossa ollut noi tuolitkin, olisitko ne halunnut?
Tuolien samettiset päälliset olivat parhaat päivänsä nähneet, mutta eihän tuolien päällystäminen voinut kovin vaikeaa olla.
Olin varustautunut pöydän kuljettamiseen autottomana kaupunkilaisena kahden kaverin ja kolmen polkupyörän voimin. Kyllähän siihen kyytiin vielä neljä tuolia saataisiin mahtumaan. Eikä matkaakaan ollut kuin pari viisi korttelia ja kuin palkintona lopussa jyrkkä ylämäki sekä talo ilman hissiä.
Siinä rytäkässä pöytä sai luultavasti pari naarmua lisää, mutta sipauksella huonekaluöljyä suurimmat kolhut olivat tiessään ja pöytä kiilteli kuin uutukainen.
Tuolien päällystämistä varten hain rautakaupasta niittipyssyn ja kangaskaupasta verhoilukangasta. Leikkelin summamutikassa kankaasta sopivan kokoiset palat ja nidoin kankaan paikalleen. Ensin suorat vastakkaiset sivut ja sitten kaarevat astetta haasvammat reunat. Jätin suosiolla vanhan päällisen uuden kankaan alle. Kulmien kohdalla leikkelin kesken kaiken vähän ylimääräistä kangasta pois, niin kangas asettui siistimmin.
Opin, että tärkeintä verhoilussa on pingottaa kangas niittejä iskiessä mahdollisimman kireälle, niin päällisestä ei tule löysä. Ja ensimmäiset niitit kannattaa laittaa harvakseltaan ja vasta sitten, kun näyttää siltä, että homma sujuu niin kuin pitääkin, voi alkaa latoa niitä tiheämmin vieri viereen.
Älyttömän helppoa ja halpaa. Niittipyssy maksoi alle kympin ja kangas neljään tuoliin parikymppiä.
Vanhoissa huonekaluissa parasta on se, että ne ovat nähneet elämää. On hauska pohtia, kuka tämänkin pöydän vieressä on istunut. Tuolit ovat ainakin Lahden Puukaluston, eli nykyisen Iskun, valmistamat ja ainakin joskus elämässään käyneet Ulvilassa, istuimien alla olevista postituslapuista päätelleen. Pöytä sen sijaan on ruotsalainen Nesto.
Toivottavasti saan juoda pöydän ääressä vielä monen monta kupillista aamuteetä, lukea sivukaupalla Hesareita ja viettää monta herkkuhetkeä kavereiden kanssa ennen kuin pöytä ehkä jonain päivänä siirtyy seuraavalle omistajalleen.
