Kun alkaa tapahtua, niin sitten tapahtuukin näköjään vauhdilla. Lauantaina en olisi edes voinut kuvitella olevani maanantaina tulevan kotini yhtiökokouksessa. Ja hupsis vaan, siellä sitä kuitenkin istuttiin kahvilla uusien naapureiden kanssa polkupyöräsäilytyksen haasteita ratkomassa.
Eilisen ostokrapulavaiheen kauhukohtauksen jälkeen teki hyvää nähdä talosta ihan oikea asuttu koti, jossa maali oli kiinni siellä missä pitikin, lattia ei notkunut ja pöydällä oli pullaa. Naapurit olivat kivan ja reilun tuntuisia ihmisiä, enimmäkseen vähän varttuneempaa ikäluokkaa. Meillä ei ole pikkutaaperoita perheessä, mutta silti kävi mielessä, että ehkä olisi hyvä uhrata ajatus tai pari myös äänieristysasioille. Kun teinitytöt säksättävät aamutuimaan toisilleen kuin kaksi pikkuista oravaa, niin se ei kyllä ole suuri ilo kenenkään korville, eikä ainakaan sellaisen, joka on oman osuutensa sitä kuunnellut jo vuosia sitten.
Kokouksen jälkeen kävimme taas hämmästelemässä hankintaamme. Pimeässä huoneistossa haisee vieraalle. Äänet ovat outoja. Edellisen omistajan viimeisiä tavaroita on vielä muutama jäljellä.
Kotona jatkuu projektin huolettomin vaihe. Pohjakuvan muuttelu on paperilla petollisen helppoa. Tuo kaappi tuosta pois ja tuohon uusi ovi, tästä kiinni ja tuonne lisää! Nyt vielä ei tarvitse tehdä päätöksiä, kaikki on mahdollista. Rajana on vain katto, ja sekin korkealla.