Tästä ei ole tulossa neulontablogia, mutta pakko hehkuttaa kun tänään valmistui Murun pipo. Eilen sen aloitin ja tänään sain valmiiksi. Neulominen on ollu minulle rakas tapa rentoutua. Ihana tehdä toisille ja nähdä ne iloisina saamastaan "lahjasta". Jos elämässäni on myllertänyt viimesen reilun vuoden ajan, samoihin aikoihin myös neulomisen saralla kaikki muuttui.
Syksyllä 2012 tein äidilleni joululahjaksi kaulahuivia. Aatonaattona huivi oli rumin ikinä, ja annoin sen äidilleni lahjaksi ns. prototyyppinä. "Teen paremman, valitsemistasi langoista", sanoin. Tammikuussa 2013 aloittelin sitten uutta, uljaampaa huivia. Huivin valmistuminen kuitenkin venyi ja venyi, venyi ja venyi. Malli tuntui minusta todella tyhmältä, enkä halunnut antaa äidilleni lahjaksi mitään sekundahuivia. Ja koska en ollut tyytyväinen malliin, ei motivaatiota neulomiseenkaan löytynyt.
Huivista ja sen valmistumisesta muodostui minulle kuitenkin mörkö. Jollakin tavalla, omasta mielestäni, se kuvasti vallalla olevaa ilmapiiriä, kireitä välejämme ja omaa epäonnistumistani tyttärenä. En saanut äidilleni edes joululahjaa tehtyä.
Lokakuussa otin itseäni niskasta kiinni. Kohta oli kulunut vuosi, eikä äiti vieläkään ollut saanut huiviaan. Selasin kuumeisena Ravelryä ja etsin parempaa mallia, jonka lopulta löysin. Kävin ostamassa äidin lempiväriä olevan langan ja tartuin puikkoihin. Omaksi, ja ehkä äidinkin, pettymykseksi huivi ei kuitenkaan valmistunut edes viime jouluksi. Kulutinkin joululomani Oulussa missionani palata kotiin valmiin huivin kanssa. Onnistuin melkein tavoitteessani ja huivi valmistui viime viikolla.
Menetin pitkäksi aikaa mielekkyyden neulomiseen. En koko viime vuoden aikana saanut valmiiksi mitään. En voinut aloittaa mitään uutta ennenkuin tuo takaraivossa hakkaava, pahamaineinen huivi olisi valmis. Mitä kauemmin huivi oli kesken, sitä pahemmalta minusta tuntui. Olin suurinpiirtein varma, että äitini vihaisi minua siksi, etten saanut sitä valmiiksi. "Et sinä edes sitä huivia saa tehtyä", olivat sanat, joita pelkäsin aina, kun välimme äidin kanssa kiristyivät. En minä niitä sentään koskaan kuullut.
Hymyilinkin hullun hymyä äsken, kun päättelin ylläolevan pipon viimeiset langat. Halusin hyppiä ilosta, asettaa pipon jo saajansa päähän. Mutta minun on pakko jaksaa odottaa huomisiltaan. En voi muuta kuin toivoa, että Muru pitää pipostaan, eikä hänen korvansa tarvitse enää Oulun pakkasissa palella.
Jos joku on kiinnostunut, niitä täältä löytyy Ravelryn projektisivu.