Housut sanoo: häpeäisit. Housut sanoo: ei kellään ole näin lyhyitä jalkoja. Housut sanoo: mitkä kasvaimet nää sun lantioluut oikein on?
Ihan sama, jos vaate istuu niin huonosti etten saa sitä omaan kaappiin. Pitäkää housunne. Mua tympii se viesti, joka kulkee suoraan ruumiiseen kulkematta aivojen kautta: olen tilassa väärin. Maailma hankaa tai puristaa aina jostain. Pitäisi kutistua. Pitäisi olla jättämättä jälkiä kun hävittää ruumiin. Omansa.
Totta kai kaikki osaavat sanoa, että kaikenlaiset ruumiit ovat yhtä ok. Ällöttävät mainoskampanjat ja naapurin Marjatta yhteen ääneen sanovat samaa. Kyllä minäkin osaan sen sanoa! Mutta vaikka jättäisin tästä kauneusihanteet kokonaan, jäävät silti kaikki tuolit, joilla istun jalat ilmassa roikkuen; automaattiovet, joiden edessä täytyy odottaa pidemmän ihmisen tuloa; baaritiskit, joiden yli näen vain varpaisillani; pankkitiskin kynät, jotka on kytketty ketjulla niin että niillä voi kirjoittaa vain oikealla kädellä; kamerat, joita voi käyttää vain oikealla kädellä; mukit, joista vasenkätinen juo teensä katsellen muumien perseitä. Sisälämpötilat, jotka säädetään isokokoisten nuorten miesten mukaan.
Kaikki tämä on ymmärrettävää. Rakennukset ja huonekalut suunnitellaan 180cm pitkille ruumiille. Esineet suunnitellaan oikeakätisille ruumiille. Vaatteet suunnitellaan keskimääräisille ruumiille. Mulla ei ole tuolilla istujan ruumis, eikä kameralla kuvaavan ruumis, eikä automaattiovista kulkevan ruumis. Ja joo, toki moni asia on suunniteltu myös mun ruumiille, joka on niin lähellä yleisesti kelpaavaa ruumista ettei se pelota keski-ikäisiä humalaisia bisnesmiehiä.
Mutta kun joskus kohtaakin sellaisen vaatteen, joka sanoo että kaikki on juuri hyvin! Mulla on Tukholmasta ostettu 50-luvun lopun villamekko, mittojen mukaan jollekin tehty. Ja ihan kuin mittojen mukaan mulle tehty. Se tunne ohittaa aivot yhtä lailla.
Ja niinpä mä tiskaan korkkarit jalassa. Ostin kierrätyskeskuksesta 60-luvun tuolin, koska ne on tehty pienemmille ruumiille ja pienempiin asuntoihin. Aloin ommella kesävaatteita itse, ja ompelemisesta mun alun perin piti tähän kirjoittaakin. Että ompeleminen on tosi tympeää, mutta on myös ihan tosi tympeää tulla elottomien esineiden paheksumaksi. Hittoako mä maksaisin jollekin yritykselle siitä että saan valittavat housut.